Sanonnan mukaan niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Pitää pitkälti paikkansa. Viimeisen muutaman kuukauden aikana olen kuitenkin huomannut, että myös toivottomuus voi tuoda toivoa.

Olen parisuhteessa, taas. Olen jankuttanut teini-ikäisestä lähtien (siis siitä lähtien kun tajusin, etten halua lapsia), että en ole parisuhdetyyppiä. Viihdyn paremmin sinkkuna. Suhteet ja sen vaatimukset ahdistaa. Silitikin olen suurimman osan aikuisiästäni ollut parisuhteessa. Lyhyemmissä ja vähän pidemmissä. Parisuhteitani yhdistävä tekijä on se, että ne ovat päättyneet.

Tavattuani tämän hetkisen miesystäväni toivo heräsi taas, että ehkä tämä kestää. Tajusin kuitenkin todennäköisyyden puhuvan rankasti suhteen päättymisen puolesta. Niinpä otin uuden asenteen, ja ajattelin, että kyllä tämäkin varmaan viimeistään muutamassa vuodessa loppuu. Ilmoitinkin heti aluksi, etten halua naimisiin/kihloihin/lapsia/ edes asua yhdessä, ikinä. Tämä suhde ei siis johda mihinkään. Tämä oli hämmentävän helpottavaa.

Sen tiedostaminen, ettei suhteen tarvitse varsinaisesti kehittyä, poisti minulta tarpeen analysoida sitä. Rasittavin puoleni on se, että muutenkin analysoin kaikkea ympärillä olevaani ja etenkin omaa toimintaani loputtomiin ja jatkuvasti. Nyt kun suhteen ei tarvitse varsinaisesti johtaa mihinkään, sitä ei myöskään tarvitse vatvoa. Ja hyvin menee!

Toivo suhteen loputtomuudesta on mennyt, mutta ei se haittaa. Tiedän, monet itkut suhteen päätyttyä itkeneenä, että kun tämä loppuu, niin siitä selvitään ja elämä jatkuu. Ja jos nyt sattuu niin hassusti käymään, että se ei lopukaan, niin hyvä niin. En kuitenkaan toivo sitä. Vähän samanlainen olo, kun lototessa. Pieni ajatus käy mielessä, että onhan se mahdollista, mutta enempää ajatuksia sille ei sitten uhraakaan. Sen verran mahdoton ajatus, molemmat.