Syksy on suosikkivuodenaikani. Syksyllä kaupunki herää taas eloon ja tuntuu, että elämässä alkaa taas uusi aika. Uuteen alkuun liittyy myös elämäntaparemontti, näin ainakin aikakausilehtien mukaan. Liiku! Nuku kunnolla! Syö hyvin! Paitsi että nykyisin ei kehoteta syömään hyvin, vaan oikein.
Ruoka on hiljalleen hivuttaututunut elämämme keskiöön. Enempää puhumatta sen roolista taloudessa, tai sen määrän epätasaisesta jakautumisesta, ruuan rooli näyttäisi olevan yhä suurempi arjessamme. Media suorastaan pursuaa ruokaohjeita ja ruokavalioita. Ruoka ei ole enää vain polttoaine ja nautinto, se on uskonto.
Toiset vannovat proteiinin nimeen, toiset kumartavat raakaruualle, ja kaikkea siltä väliltä. Ruoka tuottaa myös asenteita. Kasvissyöjän mielestä lihansyöjä on välinpitämätön, luomuruokaintoilija pitää mikroaterian valitsevaa tietämättömänä. Arvostelemme ja kategorioimme ihmisiä sen perusteella, mitä he syövät, aivan kuten teemme johtopäätöksiä ihmisistä heidän uskomustensa mukaan.
Ruoka on se yksi asia, mitä voimme kuvita hallitsevamme muuten kaoottisessa ajassamme. Varsinkin koulutetuille, uraa tekeville ihmisille oikeanlainen ruoka on tärkeää, ja tarpeeksi vähäinen syöminen saa kuvittelemaan, että ruoka tai sen tarve ei ohjaa elämäämme. Paradoksaalista on, että emme ikinä voi hallita ruokaa, se on elämän välttämättömyys. Ruoka on oikeastaan ainut todellinen syy esimerkiksi tehdä töitä, ruoka on se, joka pitää meidät hengissä.
Olen ollut varsinainen ruokanatsi itsekin. Edelleenkin laitan alusta alkaen ruuan, mutta lähinnä siksi, että nautin siitä. Arvostan puhdasta ruokaa, mutta ymmärrän, että joskus vaan väsyttää niin paljon, että einesmaksalaatikon nappaaminen on vaihtoehto. Se ei tee heikompaa ihmistä, vaan itse asiassa ihmisen, jota ruoka ei todellakaan hallitse.
Ruokaan tulisi suhtautua rennosti. Joskus pitsan rasva ja karkin lisäaineet voivat lohduttaa, ja joskus on viisasta valita valmiiksi tehty ateria, jos sillä saa tarvitsemansa lepoajan. Vasta silloin, kun oppii rennon suhtautumisen ruokaan, siitä voi kasvaa todellinen nautinto.

Kolumni julkaistu Kotivinkissä 12.3.2014

Jatkuva jauhaminen ”haasteista” ja ”haasteellisuudesta” kyllästyttää. Elämä ei ole vaikeaa, mutta jotkin asiat ovat. Paskanjauhamista lässyttää haasteellisuudesta. Jos jokin asia on vaikea, niin se on vaikea. Esimerkiksi matematiikka oli lukiossa vaikeaa. Ei voida puhua haasteesta, koska en ottanut haastetta vapaaehtoisesti vastaan. Enkä myöskään voinut siis valmistautua siihen ennakkoon. Hammasta purren kävin pakolliset seitsemän kurssia matikkaa, eikä mitään jäänyt päähän. Jos joku nyt käskisi aseella uhaten derivoimaan, niin voin kertoa, että kuula tulisi kalloon. Haasteet valitaan. Vaikeat asiat vain purraan läpi ja ne tulevat eteemme, halusimme tai emme.

Eron yhteydessä käytetään sanaa vaikea. Ero tuntuukin olevan ainoa asia tällä hetkellä, josta selviytymistä ei pidetä haasteellisena, vaan vaikeana. Eikö ero juurikin ole haasteellinen, eikä vaikea? Se harvoin tulee täytenä yllätyksenä. Ne jotka sanovat eron tulleen täysin puun takaa a) joko valehtelevat itselleen tai b) ovat tunnevammaisia, koska eivät ole huomanneet asioiden olevan niin huonosti, että täytyy erota. Siis, koska ero on aavistettavissa ja ainakin toiselle osapuolelle valittavissa, siihen voi alkaa valmistautua. Eihän silloin voida puhua vaikeasta, vaan nimenomaan haasteellisesta.

Haaste ja muutos ovat positiivisesti värittyneitä ilmaisuja, joilla yritysjohto patistaa työntekijöitään antamaan yhä enemmän yhteiseksi (lue osinkojen) hyväksi. Nuo ilmaisut ovat työntyneet elämäämme ja nimeävät elämämme esteitä. Eikös olisi parempi sanoa vaikeita asioita vaikeiksi. Itse ainakin koen selvinneeni jostain suuremmasta, jos sanon selvittäneeni ”vaikean” asian ”haasteellisen” sijaan.  Haasteellinen kuulostaa tuossa vertailussa laimealta, ja ehkä se on tarkoituskin. Haasteellisen tehtävän selvittämisestä taputetaan selkään, vaikean selvittämisestä täytyy jo antaa kiitostakin.

Itse olen selvinnyt haasteellisesta erosta, joka toi muutoksen elämääni, parempaan suuntaan. Ero ei ollut vaikea, sillä kuten tiedetään, siihen on aikaa valmistautua, vaikka koko suhteen ajan. Töissä olen puolestani kohdannut vaikeita asioita ja ihmisiä. Olen selvinnyt niistäkin. Tätä vasten tarkasteltuna pidän itseäni parempana työntekijänä kuin puolisona. Vaikeuksien kautta voittoon, haasteiden kautta…ei mihinkää

En usko elämäntaidonoppaisiin. Ei elämää voi opettaa. Tai valmentaa. Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi elämäntaidonvalmentajia moraalittomina huijareina, jotka tekevät rahaa sillä, että joku on keksinyt elämän olevan vaikeaa. Testi 1. Istu alas tunniksi, äläkä tee mitään. Tuijota vaan eteesi ja katso, kulkeeko se vaikea elämä eteenpäin, vaikka et tekisi tai ajattelisi mitään.  Voin kertoa, että siinä se kulkee. Eikä tunnu tai näytä yhtään vaikealta. Sen voi siis unohtaa.

Miten toisekseen voisi valmentaa johonki, mikä on täysin ennalta arvaamatonta? Urheiluvalmentamisen ymmärrän. Valmennuksen tavoitteena on saavuttaa jotain. Sijoitus tai tulos kisoissa, tai suomalaisurheilijoilla “parhaaseen pyrkiminen” (Mitä se semmonen kilpailu on?). Tavoite on kuitenkin (yleensä) selkeä ja ainoat muuttujat ovat mahdollinen loukkaantuminen ja kisaolosuhteet. Elämässä muuttujia on vähän enemmän.

Elämäntaidonvalmentajat puhuvat usein työssä jaksamisesta antavat ohjeistusta arjesta selviämiseen. Muuttujia vaan on liikaa. Ajatellaan, että olet kiireinen uraihminen, työ stressaa ja vie valtaosan ajastasi, mistä luonnollisesti tunnet huonoa omaatuntoa, kun et näe lapsia, puoliso ei saa seksiä ja läskiä kertyy, kun et ehdi kuntoilemaan. Vaivalla valmennat itsesi tilaan, jossa ajankäyttösi on optimaalista. Työt eivät stressaa, on aikaa harrastuksille, perheelle ja itselle. Seuraavana päivänä tämän valtaisan kehitysprosessin jälkeen talous romahtaa (vaihteeksi) ja työ lähtee alta. Mitäs nyt? Aikaa on ihan liikaa, rahat loppuu ja uuden työn etsiminen stressaa. Taas ollaan lähtöpisteessä. Valmennus ei tuonut elämänhallintaa, vaan urautti sen hetkiseen elämään, eikä valmistanut tulevaan. Taas on elämäntapavalmentajalle töitä.

Hienoahan se on, että taloudessa on toimija, jolle ihmisten pahoinvointi on rahasampo. Osuvampi ilmaisu olisi pahoinvoinnin poisvalmentaja. Elämän jonkinasteinen päämäärä on kuitenkin kuolema. Ei niin, että sitä varsinaisesti tavoiteltaisiin, mutta se on kuitenkin lopullinen maali. Ja se on kaikille sama. Erityistä opasta tai valmentajaa ei siihen päämäärään tarvita. Kuolemaa ei kannata turhaan miettiä, mutta ei myöskään kieltää. Tulee, kun on tullakseen. Kaikelle on aikansa elämässä. Tässä kohtaa voinkin esitellä kaksi loistavaa oman elämäni mentoria: lemmikkini.

Ok, kuten kummllisuuksistani voi päätellä, ne ovat (juu, ihan oikein) kissoja. Niillä on kuitenkin elämään niin mutkaton suhtautuminen, että se on tarkkailemisen arvoinen. Ensinnäkin ne rakastavat varauksetta, itseään. Haluan myös kuvitella, että minua, mutta siitä en voi saada varmuutta. Ne eivät voi kuvitellakaan, etteikö joku rakastaisi niitä. Ne luottavat täysin siihen, että niistä pidetään huolta ja elämä kantaa. Ne eivät todellakaan kysele elämäntaidonvalmennuksen perään. Niiden mielestä selvästikin juuri niiden tapa on paras mahdollinen tapa elää. Ja kun katselee niiden vetelevän vatsa täynnä aamupäivänokosia niin, että tuhina vaan käy, niin täytyy sanoa, ettei hullumpi tapa elää. Meille ihmisille ei ehkä tuossa muodossaan täysin mahdollinen, mutta ajatus siitä, että kyllä minua rakastetaan, vaikka vetelisinkin lonkkaa, silloin kun olisi ehkä jokin “pakollinen” (en usko pakolliseen) homma tehtävänä. Elämä helpottuu oleellisesti, kun uskoo, että kyllä se kantaa.

”Kattokaa nyt! Eiks oo aika kauhee!” Näin totesi äiti varhaisteini-ikäisille lapsilleen, kun naispuolinen fitnesskilpailija käveli heidän ohitseen yleisötapahtumassa. Kommentti sinänsä ei ollut mitään uutta, mutta se pisti ajattelemaan. Jos nainen olisikin ollut lihava ja joku lapsista olisi sanonut: ”Äiti kato miten kauhee!”, olisi äiti mitä todennäköisemmin hiljentänyt nuoren ja moittinut moisesta epäkohteliaisuudesta. Niinpä, kaikkia muita vartalotyyppejä saa arvostella avoimesti, paitsi ”pullukoita”.

Olin nuorena hoikka, ehkä laihakin. Näinpä moni täti katsoi oikeudekseen kauhistella käsivarsiani ja ”törröttäviä” kylkiluitani. ”Ota vähän lisää pullaa, niin saat sinäkin vähän lihaa luiden ympärille.” Silloin vielä sanottiin lapsille noin. Nykyisessä lihavuuden riivaamassa yhteiskunnassa ei tarvitse pullaa enää tuputella, moni on syönyt sitä jo muutenkin yli omaan tarpeen. Nyt joku urputtaa, että lihavuus voi johtua sairaudesta, henkisistä vaikeuksista jne. Tiedoksenne, niin voi laihuuskin, ja siltikin sitä saa kauhistella kovaan ääneen.

Jokin aika sitten maailma vihdoin saavutti pisteen, jossa ylipainoisia on aliravittuja enemmän. Hieno homma! Miljardi ihmistä nääntyy nälkään ja toinen miljardi syö itsensä hengiltä. Siltikään lihavuudesta ei saa puhua. Televisio suoltaa ties mitä läskileiriohjelmaa, niin että ihmiset voivat kotisohvaltaan kauhistella, miten lihavia jotkut voivatkaan olla. Mutta ääneen sitä ei saa sanoa.

Ihanne ajatushan olisi, että kaikki olisimme terveitä ja normaalipainoisia. Tämä on kuitenkin silkka mahdottomuus, sillä keholla on jokaisena aikakautena ihanne, johon pyritään. Normaalipainoisuus ja terveys ei riitä. Olen ollut ikäni normaalipainoinen. Siitä huolimatta olen toisten mielestä välillä liian hoikka, liian lihaksikas, liian lyhytjalkainen, pitkäselkäinen tai jotain muuta epäsopivaa.

Kai se sitten vaan on niin, että lihaksia voi olla liikaa ja painoa liian vähän, ja siitä on myös hyvä huomauttaa. Mutta jos nyt on vaan mukavasti pyöreyttä, niin älä nyt käy lihavaksi haukkumaan luuviulu!

Parisuhdeneuvoja mm. ekspertti Simolta...Mainos jostain uudesta tv-viihteen huippuluomuksesta on pyörinyt hetken aikaa. Revin hiuksia päästäni joka kerta kun siellä taas kysellään "Saako ekoilla treffeillä mennä sänkyyn?" Vastaus:" No ei tietenkään!" Saa repimään säärikarvatkin irti ja veren vuotamaan korvista. Kysyjähän on nainen. 

Kumma homma, että vieläkin vanhat käsitykset miesten ja naisten rooleista suhteessa elävät tiukkaan. Naisen kuvitellaan edelleen etsivän itselleen aviomiestä ja lapsille isää, kun taas mies yrittää parhaansa mukaan olla astumatta tähän ansaan. Jos mies esittäisi edellä olleen kysymyksen, vastaus voisi olla luokkaa:" No mene hyvä mies sänkyyn, kun noin helposti irtoo!" Jos nainen puolestaan "antaa" ekoilla treffeillä, on monien mielestä toivo suhteesta ja naisen maine menetetty. Voi pyhä Sylvi ja muut vanhat juoruämmät!

Ei ole paljon iloa seksuaalivallankumouksesta. Nainen on yhä edelleen antava osapuoli ja mies  saava. Nainen yrittää epätoivoisesti saada miestä ansaan, joka puolestaan haluaa vietellä mukavaa poikamieselämää. Sänkyyn meneminen ensimmäisillä treffeillä saa tämän käsityksen mukaan miehen mielenkiinnon lopahtamaan. Ja tämmöstä shaibaa vielä suolletaan hymynaamalla mediassa. 

Eikös se nykypäivänä ole se ja sama, koska sinne sänkyyn mennään. Mitä pikemmin, sen parempi. Jos toinen on kaikin puolin ihana ihminen, miksi kiusasta molempia osapuolia ja vältellä seksiä vaan siksi, että jotkut edelleen ajattelevat, että mies saa ja nainen antaa. Se ei nimittäin pidä paikkaansa.