En usko elämäntaidonoppaisiin. Ei elämää voi opettaa. Tai valmentaa. Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi elämäntaidonvalmentajia moraalittomina huijareina, jotka tekevät rahaa sillä, että joku on keksinyt elämän olevan vaikeaa. Testi 1. Istu alas tunniksi, äläkä tee mitään. Tuijota vaan eteesi ja katso, kulkeeko se vaikea elämä eteenpäin, vaikka et tekisi tai ajattelisi mitään.  Voin kertoa, että siinä se kulkee. Eikä tunnu tai näytä yhtään vaikealta. Sen voi siis unohtaa.

Miten toisekseen voisi valmentaa johonki, mikä on täysin ennalta arvaamatonta? Urheiluvalmentamisen ymmärrän. Valmennuksen tavoitteena on saavuttaa jotain. Sijoitus tai tulos kisoissa, tai suomalaisurheilijoilla “parhaaseen pyrkiminen” (Mitä se semmonen kilpailu on?). Tavoite on kuitenkin (yleensä) selkeä ja ainoat muuttujat ovat mahdollinen loukkaantuminen ja kisaolosuhteet. Elämässä muuttujia on vähän enemmän.

Elämäntaidonvalmentajat puhuvat usein työssä jaksamisesta antavat ohjeistusta arjesta selviämiseen. Muuttujia vaan on liikaa. Ajatellaan, että olet kiireinen uraihminen, työ stressaa ja vie valtaosan ajastasi, mistä luonnollisesti tunnet huonoa omaatuntoa, kun et näe lapsia, puoliso ei saa seksiä ja läskiä kertyy, kun et ehdi kuntoilemaan. Vaivalla valmennat itsesi tilaan, jossa ajankäyttösi on optimaalista. Työt eivät stressaa, on aikaa harrastuksille, perheelle ja itselle. Seuraavana päivänä tämän valtaisan kehitysprosessin jälkeen talous romahtaa (vaihteeksi) ja työ lähtee alta. Mitäs nyt? Aikaa on ihan liikaa, rahat loppuu ja uuden työn etsiminen stressaa. Taas ollaan lähtöpisteessä. Valmennus ei tuonut elämänhallintaa, vaan urautti sen hetkiseen elämään, eikä valmistanut tulevaan. Taas on elämäntapavalmentajalle töitä.

Hienoahan se on, että taloudessa on toimija, jolle ihmisten pahoinvointi on rahasampo. Osuvampi ilmaisu olisi pahoinvoinnin poisvalmentaja. Elämän jonkinasteinen päämäärä on kuitenkin kuolema. Ei niin, että sitä varsinaisesti tavoiteltaisiin, mutta se on kuitenkin lopullinen maali. Ja se on kaikille sama. Erityistä opasta tai valmentajaa ei siihen päämäärään tarvita. Kuolemaa ei kannata turhaan miettiä, mutta ei myöskään kieltää. Tulee, kun on tullakseen. Kaikelle on aikansa elämässä. Tässä kohtaa voinkin esitellä kaksi loistavaa oman elämäni mentoria: lemmikkini.

Ok, kuten kummllisuuksistani voi päätellä, ne ovat (juu, ihan oikein) kissoja. Niillä on kuitenkin elämään niin mutkaton suhtautuminen, että se on tarkkailemisen arvoinen. Ensinnäkin ne rakastavat varauksetta, itseään. Haluan myös kuvitella, että minua, mutta siitä en voi saada varmuutta. Ne eivät voi kuvitellakaan, etteikö joku rakastaisi niitä. Ne luottavat täysin siihen, että niistä pidetään huolta ja elämä kantaa. Ne eivät todellakaan kysele elämäntaidonvalmennuksen perään. Niiden mielestä selvästikin juuri niiden tapa on paras mahdollinen tapa elää. Ja kun katselee niiden vetelevän vatsa täynnä aamupäivänokosia niin, että tuhina vaan käy, niin täytyy sanoa, ettei hullumpi tapa elää. Meille ihmisille ei ehkä tuossa muodossaan täysin mahdollinen, mutta ajatus siitä, että kyllä minua rakastetaan, vaikka vetelisinkin lonkkaa, silloin kun olisi ehkä jokin “pakollinen” (en usko pakolliseen) homma tehtävänä. Elämä helpottuu oleellisesti, kun uskoo, että kyllä se kantaa.